Missä oltaisiinkaan ilman sitä…

Enää ei tarvinnut osata ajaa Turkuun. Uusi navigaattori osasi. Aivan oikean talon edessä se sanoi, että olet perillä. Hetken päästä Petteri ja Sirpa ajoivat seuraavaan ruutuun… ”olet perillä kohteessa”.

Kaupungin keskustassa naputeltiin osoitteeksi presidentti Halosen, vai oliko se Niemisen vai Niinistön, kesäpalatsin osoite.

”Pysy vasemmalla, käänny oikealle, aja suoraan…”, ja kohti oltiin perillä: Muumimaailman sillankorvalla! Viisas laite, ja niin aikaansa seuraava, valtahan valtakunnassa oli kuin olikin jo vaihtunut. Ei enää mitään Muumi-mammaa Kultarannassa vaan sillan toisessa päässä.

Sinne Petteri kieltäytyi lähtemästä, kuten me muutkin, Muumimaahan. Siispä kierrettiin Naantalin satama ylhäältä ja alhaalta, veden ääreltä ja päältä eli laitureilta, ja kirkon viereiseltä näköalalaverilta.

    

Käsityöläismuseossa oli paljon nähtävää,

mm. suunnistuksen MM-kilpailuiden naisten viesti.

Sanoivat, että odota tässä sen aikaa

kun käväisemme suutarinverstaassa.

(Takana olevat hahmot eivät liity tilanteeseen.)

Mutta siitä navigaattorista… Turun linnaan se ohjasi meidät ilmeisesti suorinta tietä, mikä olikin viisaasti tehty. Siellä nimittäin todettiin, että meillä Suomessa on vielä lukuisia käymättömiä paikkoja, joiden osoite kannattaa laitteeseen naputella.

Aurajoen rannassa pärjättiin ilman ohjausta, siellähän on ravintola toisessaan kiinni, mutta Luostarinmäen käsityöläismuseoon mentäessä neuvoja olisi taas kaivattu. Lähdettiin nimittäin (en kerro, että minä johdatin joukkoja) kiertämään mäkeä. Käveltiin helteessä ainakin kilometri, ensin puolikas ylös, sitten toinen alas… ja nurkan takaa lippuluukulle. Alakautta eli suorinta polkua parisataa metriä olisi riittänyt.

Kahden päivän aikana Turussa tapahtui paljon muutakin, mutta kotimatka varmisti ennen reissuun lähtemistä hankitun navigaattorin erinomaiseksi matkakumppaniksi, paitsi…

…että heti keskikaupungin ulkopuolella eksyttiin. Kirjoitin näet ohjeeksi, että ajetaan Loimaan kautta, ja siihen suuntaan ajeltiin. Ykskaks Sirkka oivalsi, että piti kirjoittaa Forssa, ellei sitten ajeta Tampereen kautta. Totesin vain seonneeni sanoissa, niissähän on paljon samoja kirjaimia, ainakin kaksi.

Onneksi navigaattori päästi pinteestä. Se toi meidät kotiin ihan samaa reittiä, mitä on aina ennenkin ajettu. Ilman sitä.

    MATTI

Saderajan tällä puolen

Melkein kuin sateenkaaren tuolla puolen… ei, vaan täsmälleen rankan sadekuuron rajalla saimme keskikesän lopulla juhlia kultahäitä. Ei, ei omia, vaan velipojan ja vaimonsa.

Kokemus juhlapaikalla oli mukavan sorttinen. Pihalle oli pystytetty reippaan kokoinen katos, sellainen, joita juhlissa on tapana käyttää, valkoinen kuin morsiamen häämekko. Sen alla istuskeltiin pöytäkunnittain ja nautittiin antimista ja seurustelusta. Eväät eli juhlavat tarjoiltavat oli sijoitettu talon seinustan leveän räystään alle, onneksi,

Kesken kaiken alkoi nimittäin ropista. Ja ropisikin oikein kunnolla. Mutta ei hätää. No hätä, paitsi että satoi väärin päin.

Katoksen toiselle puolelle, puutarhaan, ei sadetta riittänyt pisaraakaan. Tarjoilupöydän puolella sen sijaan vettä kaatoi. Kaatoi niin, että muutamaa askelta katokselta räystään alle ei kuivana pystynyt hypähtämään. Raja kulki pitkittäin keskellä katosta. Oikein pitkäkätinen jos istui keskellä kädet levällään, toinen käsi kastui, toinen ei. Mutta niin pitkäkätinen ei kukaan meistä ollut, eikä sadekaan pitkään kestänyt. Kiva kokemus kuitenkin. Kahvipöytä kutsui jälleen. Ruokailu ”kultamorsiamen” itsensä loihtimassa herkkupöydässä oli siinä vaiheessa jo suoritettu.

Elävän veden kauniissa kappelissa

Elävän veden kappelin alttariseinää pitkin valuu hiljalleen kirkas vesi.

Pikku hiljaa yleistyvä ns. uudelleen siunaus aloitti myös näiden kultahäiden vieton. Tapahtumassa ei anneta lupauksia, ei vannota ikuisen rakkauden valoja eikä lupailla juuta eikä jaata, vaan vietetään rukoushetki ja pyydetään siunausta juhlivalle parille. Kaunis tilaisuus.

Mieleen painuvaksi sen teki myös Järvenpään seurakunnan uusi kaunis kappeli, missä tapahtuma vietettiin, Elävän veden kappeli.

Nimensä kappeli on saanut miljöönsä mukaisesti, sen perusteella. Alttaritauluna nimittäin toimii kallioleikkaus, mitä myöten elävä vesi, aivan oikea hiljalleen virtaava vesi, valuu pystysuoraan lattian tasoon ja edelleen kiertoon. Kallioleikkaus valaistaan kirkkovuoden väreihin sointuvalla valaistuksella.

Luonnonvalo kappeliin tulee takaosan kuultavien lasimaalausten läpi. Kappelissa on istumapaikkoja 64:lle.

Kuten sanoin, kaunis tilaisuus, kaunis kappeli.

MATTI

Hiirihaukka pihalla saalistamassa

Raa’asti mutta varmasti tarpeeseensa hankki hiirihaukka ateriansa pihapiiristämme. Tappoi ensin rusakon keskelle pihaa, poistui häiriintyneenä, mutta palasi hetken kuluttua aterioimaan. Söi puolet jätti toisen.

Muutaman päivän päästä sama toistui, nyt naapurin pihatiellä.

Nälkäänsähän tuo tappoi ja söi, mutta ei kuljettanut pois. Oli sen lähtö kummallista kuultavaa. Ensimmäiset siiven iskut olivat kuin joku olisi yläkerrassa kääntänyt bassorumpujen äänentoiston täysille: hump, hump, jump, jump… Kun ei nähty itse lintua, pojanpoika näki, katseltiin niskat luimussa ympärillemme ja ihmeteltiin. Mutta ei siinä kaikki.

Sen ensimmäisen rusakon haukka tappoi viiden metrin päähän vieressä touhuavasta miniästä. Huvimaja oli maalausremontissa ja ikkunalasit irrotettu. Miniä puhdisti pokia, kun kuuli veret seisauttavan rääkäisyn suoraan edestään. Haukka oli juuri iskenyt siinä pensaan vierustalla rusakkoon, ja tämä kiljui henkensä hädässä.

Miniän lähtiessä pelästyneenä muille kertomaan, haukkakin häiriintyi ja lähti. Vammautunut rusakko raahautui kymmenisen metriä, mutta sai pikaisesti haukan uudelleen kimppuunsa. Enää sillä ei ollut kiire, ja se saikin ruokailla rauhassa. Olihan noita rusakoita pyörinyt pihassa pitkin kesää enemmänkin. Yksi joutikin pois.

Niinhän siinä kävi, puolet söi, toinen puoli kaivettiin maahan.

Viikon päästä oli hiirihaukalla uusi nälkä, ja jälleen ruokalistalla oli rusakkopaisti. Hankintakaava naapurin pihatiellä oli sama: hyökkäys, ihmiset havahduttava kiljunta ja muutaman minuutin kuristus, sitten lento pois ja hetken päästä paluu katetun aterian ääreen.

Merkilliseltä näissä tapauksissa tuntui haukan rohkeus. Myös jälkimmäisessä se asettui rusakkovainaan päälle syömään avoimelle paikalle, noin 10 metrin päähän tiestä. Sen sivuutti sekä autoja että ihmisiä, mutta ne eivät sitä häirinneet. Jälleen se söi puolet ja puolet kaivettiin maahan.

Ai tunnistus? Se nähtiin läheltä, vierestä, se tunnistettiin hyvästä lintukirjasta. Eikä se ollut pieni. Mutta ei myöskään kanahaukan kokoinen eikä näköinen. Mutta harmittaa, kun ei saatu kuvattua.

Ahkeruuden torjuntaa

     Kesä toi tauon, tai oikeastaan jo kevät. Kirjat jäivät pölyttymään, samoin miniverstas, eikä ongellekaan tehnyt mieli. Aikaisemmin on ollut pakko päästä.

Ystävälläni on ollut vähän samansuuntaisia ajanvietteitä: - En millään jaksa olla tehokas koko ajan.

Vastedes yritän minäkin noudattaa hänen mieheltään saamiaan ohjeita:

- Kun tekeminen stressaa, voisitko mitenkään verrata itseäsi tavallisiin ihmisiin. Katso ympärillesi, katso, mitä ”tavalliset” ihmiset tekevät tai ovat tekemättä. On ihan oikein ja luvallista välillä maata sohvalla ja katsoa ensin Poliisit-sarjaa, sitten Karavaanarit-sarjaa ja sen jälkeen vielä Lentokenttä-sarjaa…

Helpottaako?

Miksei, mutta jossakin takana kaivaa ajatus, että pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Kesä nyt kuitenkin meni niin kuin meni. Minitomaatit ovat makeita kuin mansikat ja kurkkua puskee sopivassa tahdissa. Perunanvarret kasvoivat lähes metrin pituisiksi, mukuloista en vielä tiedä. Niiden tienoilla on ollut vähän kuivanlaista ja viime yönäkin oli vain kolme astetta lämmintä.

   Ihan kokonaan lukeminenkaan ole jäänyt. Mutta pääosin aika on mennyt ahkeruuden torjuntaan.

Yösukka ja päiväsukka

  Onhan kaikilla muillakin yösukat erikseen ja päiväsukat erikseen? Onhan? Meillä ainakin on.
  Ei täällä kukaan yöllä sukkia pidä jaloissaan, mutta vaimon mielestä niitä on helpompi kutsua yösukiksi kuin "sukiksi, joita pidät vain sängyssä lukiessasi".
  EIKÄ NIILLÄ KÄVELLÄ TÄÄLLÄ YMPÄRIINSÄ!

  Ne ovat valkoiset. Päiväsukat puolestaan ovat riemunkirjavat, varmaan jostakin karnaluksista hankituista langoista.

   Luulenpa molempien parien olevan villaa, mutta yösukat ovat lämpimämmät, vaikka pitäisi olla päinvastoin.
  Kas kun oma tv-tuoli on lähellä ikkunaa, Se on sellainen, se tuoli, että jalat saa nupista vetämällä kammettua vaaka-asentoon, ja paljasjalkaisen tulee vilu eli jalat palelevat.

  Me nimittäin asutaan muovipussissa. Kaikki seinät verhoiltiin pinnan alta muovilla, viimeistä viiltoa myöten, ja sitten puhkaistiin ikkunoiden yläpuolelle reikä vetoista venttiiliä varten. Että saadaan ilmaa hengitettäväksi! Koneellinen ilmaistointi imee sitä ympäri vuorokauden ja vuodesta toiseen. Kaiken aikaa.
   Ja jalat palelevat siinä venttiilin alla tv-tuolissa ilman villasukkia.
   MUTTA ÄLÄ PIDÄ SIINÄ NIITÄ YÖSUKKIA!

Yksinäinen sukka

 Kylpyhuoneessa riippuu yksinäinen sukka, villasukka. Se on jäänyt siihen ilman kaveria. Pyykkikoneessa se etsi itselleen paria, mutta kukaan ei sitä huolinut. Harmaata ja paksua… villasukkaa, ei, ei.

Se on harmaa kuin alkusyksyn tihkusateinen aamu. Sukan kolme poikittaisraitaakin ovat harmaat.

”Anna olla”, sanoin vaimolle. ”Teen siitä toiveiden tynnyrin. Laitan sinne kaikki tekemättömät työt, laiminlyödyt yhteyden ottamiset, lopetetut harrastukset, lukematta jääneet kirjat…”
Laitan sinne myös innostusta ja hyviä ajatuksia. Ja terveisiä tutuille.
Poimin ne sieltä yksi kerrallaan ja katson, voiko niille tehdä mitään.